keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. Laskeva trendi on todettu jo kymmenien vuosien ajan ja digitalisaation myötä alamäki jyrkkenee. Tulokset heijastuvat nyt jo aikuisväestöön, joiden keskuudessa terveydelle haitallinen ylipainoisuus on lisääntyvä kansanterveydellinen ongelma. Myös nuorten mielenterveysongelmat ovat nousussa ja mielen hyvinvointi korreloi myös fyysiseen hyvinvointiin. Tämä pitäisi huomioida voimakkaammin lähinnä ennaltaehkäisevässä toiminnassa.

Ongelma on tiedetty kymmeniä vuosia, sitä on tutkittu useiden instituutioiden toimesta ja päivitelty jatkuvasti mutta mitään ei tehdä. Perusopetuksen tuntikehykseen ei ole tullut yhtään lisätuntia liikunnalle sinä aikana, kun olen itse toiminut koulumaailmassa (vuodesta 1984). Tiedän, että lisätunneille on ottajia intresseistä riippuen mutta nyt on kysymys terveydestä ja hyvinvoinnista! Jos et osaa piirustaa kuin tikku-ukkoja etkä tiedä kumpaan päähän nokkahuilua puhalletaan, pysyt kuitenkin terveenä ja hengissä. Liikunnan puutteeseen sitä vastoin saatat kuolla ennenaikaisesti.

Perustellaan myös, että liikkuminen on henkilökohtainen valinta ja perheiden sisäinen asia mutta terveydenhoitomenojen kasvu ja työssäjaksamisen ongelmat tekevät siitä kyllä ihan yhteiskunnan asian. Ilman ohjausta ongelma vaan paisuu vuosi vuodelta.

Aikuisväestön kohdalla valistuksen lisäksi ongelmaa voisi paikata maksuttomilla, kunnallisilla liikuntapalveluilla (uimahallit, kuntosalit, ohjatut ryhmät). Em. on enää oireiden korjaamista, kun sairastuminen on jo päässyt tapahtumaan. Tästä syystä erityinen panostus olisi nyt viimeistään laitettava varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen.

Perusopetuksen tuntimäärää pitää valtakunnallisesti lisätä siten, että oppilaalla on vähintään neljä viikkotuntia liikuntaa, joka jaetaan vähintään kolmelle eri päivälle. Tunneillahan ei tietysti tee mitään, jollei sisältö ole järkevästi rakennettu. Painopistettä tulisi entisestään siirtää terveysliikunnan puolelle taitojen opettamisen sijaan. Liikuntatunnit tulee muovata oppilaan taito- ja kuntotasolle sopivaksi vaikkapa tarkoituksenmukaisesti eriyttämällä. Positiivinen pedagogiikka on tässä yhteydessä enemmän kuin paikallaan.

Sanotaan nyt, että lupaan roomalaisen senaattori Caton malliin muistuttaa tästä omassa senaatissamme, kunnes asia etenee. Siihen tarvitaan mahdollisimman monelta äänestyslippu 56-numerolla varustettuna.


maanantai 13. helmikuuta 2023

Miksi jonkun lapsen etu on tärkeämpi kuin toisen?

Yksi perusopetusta raastavista epäkohdista on monelle opettajallekin epäselvä inkluusio. Laajasti ajatellen se tarkoittaisi utopiaa, jossa kaikki ikäluokan oppilaat opiskelisivat samoja sisältöjä samaassa oppimisympäristössä sosiaalisista ja kongnitiivisistä taidoista sekä tasosta riippumatta. Maalaisjärjelläkin on selvää, että siitä ei seuraisi kenenkään kannalta mitään hyvää. Ei, vaikka tila tungettaisiin täyteen henkilökohtaisia avustajia. Lapsen etu on lainssädännöllisestikin lähtökohtana opetuksen järjestämisessä. Onko oppimistaidoiltaan heikon oppilaan etu joutua kokemaan olevansa muita huonompi tiedoissa ja taidoissa? Onko taas taitavan oppijan etu turhaantua ja taantua ryhmässä, jossa joudutaan etenemään normaalia hitaammin, jotta kaikki pysyisivät mukana? Kummassakin tapauksessa turhautuminen saattaa purkautua myös levottomuutena, joka taas häiritsee kaikkien oppimista, puhumattakaan, että ryhmään on integroitu oikeasti jonkin asteisesta keskittymisvaikeudesta kärsivä lapsi, jolla on joka tapauksessa vaikeuksia toimia ryhmässä.

Minkä yksilön mukaan inkluusiota halutaan toteuttaa ja kuka siitä kärsii? Ainakin opetushenkilöstö kärsii monensuuntaisesta eriyttämisestä, jonka suunnittelu vaatii opetusajan ulkopuolista työtä normaalia enemmän. Myös opetustilanteet kovin heterogeenisessä ryhmässä voivat olla kuluttavia ja stressaavia. Opetushenkilöstön jaksamisongelmat ovat olleet nousussa jo vuosia ja yksi osatekijä niihin löytyy väkisin, heikoilla resursseilla vaaditusta inkluusiosta, jota huonoimmillaan on käytetty talousvaikeuksissa painivissa kunnissa myös piilosäästökeinona.

Lapsen etu on saada juuri hänelle sopivaa opetusta. Oppimisvalmiuksiin sopiva opetus on mahdollista saada aikaan mahdollisimman homogeenisissä ryhmissä. Tällöin kaikki ryhmät saavat juuri tasolleen sopivaa opetusta ja kaikki oppilaat edistyvät nopeammin kuin siten, että kaikki opiskelisivat samassa ryhmässä ja kukaan ei saisi sopivaa opetusta. Menisikö maalaisjärjen kanssa näin? Koska peruskoulun ideologinen lähtökohta on ollut saattaa kaikki lapset samalle viivalle, tasoryhmistä puhuminen on ollut suurin piirtein kiellettyä viimeiset viisikymmentä vuotta. Tiedän, että opettajat ovat hiljaisuudessa järkevästi jakaneet ikäluokkia ainakin alkuopetuksissa tasoryhmiin, jotta pääjuttuna olevat luku- ja kirjoitustaito on saatu saavutettua kaikille. Jos tasoryhmä kalskahtaa ikävältä, puhutaan sitten vaikka osaamisryhmistä.

Jos tarkastelemme inklusiivisen opetuksen tavoitteita suppeasti mutta järkevästi, lapsen etu on päästä opiskelemaan lähikouluun ja saada itselleen siellä parasta mahdollista opetusta. Tähän tavoitteeseen ei päästä opetusryhmiä sekoittamalla, vaan päinvastoin opetusryhmiä eriyttämällä, jolloin kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta ja kokevat onnistumisen elämyksiä huonommuuden tunteen sijaan. Erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on järkevää sijoittaa pienryhmiin yksilöllistämisen helpottamiseksi. Tietyissä aineissa (mm. taito- ja taideaineet) oppilaat voidaan vanhaan malliin integroida yhteisiin ryhmiin, mitä kautta saadaan kehitettyä sosiaalisuutta ja yhteisöllisyyttä. Yksittäistapauksissa integrointia voidaan soveltaa toki muihinkin aineisiin.

Kielletty puheenaihe on ollut myös erityislahjakkaiden nostaminen omaan kehityspolkuunsa. Kuinka paljon lahjakkaita oppilaita on tasavertaisuuden nimissä tylsistetty perusryhmissä? Onko se ollut lapsen edun mukaista? Opetuksen eriyttämistoimiin oikeutettuja saavat pääsääntöisesti olla vain oppimisvaikeuksista kärsivät, mikä on toki ymmärrettävää suurempia ongelmia aiheuttavan pudokkuuden kannalta mutta myös erityisen osaavilla oppilailla pitäisi olla oikeus omaan, nopeutettuun oppimispolkuun.

Mikä tässä on ongelmana? Ongelma on se, että inkluusion tulkinta on hakusessa vähän kaikilla tasoilla. Tarvitaan kansallisella tasolla selkeät, maalaisjärkeen ja mitoitettuihin resursseihin pohjautuvat ohjeet inklusiivisen opetuksen toteuttamiseen sekä opettajille, kouluille että opetuksen järjestäjille (kunnat). Selkeää viestiä tarvitaan tietysti myös oppilaille ja huoltajille.

Parhaassa tapauksessa nykyiset resurssit saadaan riittämään paremmin tukitoimien järkevällä kohdentamisella. Eriyttävällä ryhmäjaolla saadaan myös oppimisympäristöt rauhoitettua ja vähennettyä opettajien uupumusta. Hyvinvointi (sekä oppilaat että henkilökunta) luo lisää hyvinvointia ja saadaan huono kierre käännettyä päinvastaiseksi.

keskiviikko 11. tammikuuta 2023

Olen kypsä!

Olen seurannut jo lukiopojasta asti vähintään pienellä mielenkiinnolla poliittista päätöksentekoa. Olen myös äänestänyt aina, kun se vain on ollut mahdollista. Alkuotsikon ensimmäinen merkitys voisi löytyä siitä, että olen ollut negatiivisessa mielessä "kypsä" puolueiden hiekkalaatikkoleikkiin, jossa useimmiten tuntuu olevan itsetarkoitus vain vastustaa muiden puolueiden näkemyksiä riippumatta siitä, onko se kansalaisten edun mukaista. Ideologian sitomana toimimisesta ei useimmiten seuraa mitään hyvää, puhumattakaan jatkuvista lehmänkaupoista. Erityisen kypsä olen nykypolitiikkaan ja siihen, että monet asioistani päättävät kansanedustajat ovat suurinpiirtein kansakoulusivistyksellä varustettuja populistipoliitikoita ilman kompetenssiä hallinnossa toimimiseen tai asioihin perehtymiseen.

Yli kolmenkymmenen vuoden julkishallinnon virkamiehen ja kaiken muun, melko vauhdikkaankin elämän kokemuksella tunnen olevani nyt (vasta) myös kypsä päättämään niin halutessa myös muiden asioista ja jätänkin Kaakkois-Suomen äänestäjille työanomuksen sisään kansanedustajan toimeen. Koska en halua aatteen kahlitsemaksi nappiautomaatiksi, tämän turnauksen joukkueeni on Liike Nyt. Tavoitteenani on tuoda perusteltua maalaisjärkeä päätöksentekoon ja paras pelipaikka koulutuksen sekä hyvinvoinnin ammattilaiselle löytyisikin sivistysvaliokunnasta.

En aio nuoleskella äänestäjiä yleisönosastokirjoituksilla tai torikokoontumisilla, saati sitten katteettomilla lupauksilla. En myöskään työnnä urakalla vaalijätettä postilaatikoihin. Vaalityön olen tehnyt neljänkymmenen vuoden aikana kasvattajana, hallintovirkamiehenä, yrittäjänä, kilpaurheilijana ja yhdistysaktiivina. Niillä mennään tai sitten ei.

Jos mietitään alueellista edunvalvontaa, mikä väistämättä on yksi kansanedustajalta odotettu velvollisuus, niin harvalla kanssakilpailijalla on yhtä tiukkaa sidosta ja sympatiaa kaikkiin vaalipiirin kolmeen maakuntaan. Mikkelissä syntyneellä ja siellä edelleen kesänsä viettävällä uttilaisella (valkealalaisella, kouvolalaisella) joka toimi viimeiset kolme vuotta sivistyksen johtotehtävissä Parikkalassa on kosketuspintaa ja kehittämishalukkuutta koko vaalipiiriin alueelle. Pistäkää joku paremmaksi.

Kuten työnhakulomakkeissakin olen kertonut, minusta voi kysellä lisätietoja keneltä tahansa. Blogikirjoitukset täällä antavat jotain kuvaa TT:stä. Vaalinettisivu mielipidekirjoituksineen on upotettu urheilusivustooni, mistä löytyy myös CV ja twiittailen maltillisesti nimikkeellä @ttsportfi.

Tarjolla siis maalaisjärkeä ja sivistyksen sekä hallinnon asiantuntemusta yhteisten asioidemme hoitoon!



keskiviikko 4. tammikuuta 2023

Mä lähdin stadiin!

 

Poistuin edellisestä työpaikastani, Parikkalasta myös pitkälti oman hyvinvoinnin ja puuttuneen palautumisajan vuoksi, joten uusi työpaikka ei ollut paniikinomaisessa hakusessa. Puhallustauko oli välttämätön. Olen saanut todeta myöskin, että työmarkkinoilla ”lestini” on jo määräytynyt sivistyksen, koulutuksen ja pitkälti kunnallishallinnon puolelle, joten Kuntarekry on ensisijainen työmarkkinahakukoneeni.

Olin myös ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti työtön ja ilmoittauduin asianmukaisesti työkkäriin, vaikka tiesin, ettei 90 päivän karanteeni tule täyttymään. Pystynhän saamaan opettajasijaisuuksia milloin vain, mistä vain, etenkin kun majapaikkaa löytyy Utin lisäksi Mikkelistä ja Turusta. Jotenkin tuntui kuitenkin hauskalta ajatukselta olla hetken aikaa työtön, kun välitöntä taloudellista tarvetta ei työpaikalle ollut eikä myöskään omakohtaista vaaraa yhteiskunnan rahojen hyödyntämisestä.

Parasta oli, että kodin rästihommat tuli nyt tehdyksi ja puita riittää ainakin kahden seuraavan talven lämmityksiin, unohtamatta rauhaisia aamukahveja sekä ihan lomaa, jota ei ollut juuri viikkoa pidempään pystynyt yhtäjaksoisena viettämään kolmeen vuoteen.

Pienen odottelun jälkeen Kuntarekrystä pomppasi esiin alakansakoulun opettajaa kutsuva työmahdollisuus Espoon kaupungin suomenkielisen perusopetuksen pedagogisena asiantuntijana. Määräaikainen työ toukokuun puoleen väliin tarkoittaisi pitkää kesälomaa ja itsessään tehtävä vastaisi juuri sitä, mitä varten lähdin aikoinaan jatko-opintoihin eli kehittääkseni perusopetuksen huolestuttavaa tilaa.

Siispä hakemus sisään ja nyt olen ollut jo joulukuun ajan ihmettelemässä, miten opetus järjestetään kaupungissa, jossa perusopetuksen piirissä on 30 000 oppilasta, joista 10 000 on S2-oppilaita. Perusopetustietoisuuteni toki vaatii hieman sparrausta pitkän tauon jälkeen, kuten opetussuunnitelmakin, minkä muuten luin ensimmäistä kertaa kannesta kanteen sitten opiskeluaikojen, jolloin tein gradun siihen liittyen.

Eniten kuitenkin osaamattomuuden tuskaa vanhan liiton alakansakoulun opettajalle tuottaa opetuksen digitalisoituminen, missä Espoo on ihan edelläkävijöitä. Ajattelin, että minun ei tarvitsisi siitä enää välittää mutta nyt olen sellaisessa digikylvyssä, että hirvittää. Toisaalta tämä tekee hirveän hyvää itselleni ja asenteilleni, joita olen joutunut jo ensimmäisen kuukauden aikana korjailemaan.

Tuo ensimmäinen kuukausi vahvisti myös käsitystäni siitä, että oppilaat ovat Suomessa eriarvoisessa asemassa resurssien ja mahdollisuuksien suhteen. Espoon kokoisissa isoissa yksiköissä pystytään tekemään monella osa-alueella jatkuvaa kehitystyötä, kun taas pikkukunnassa yritetään vain selvitä arjesta. Ainoa järkevä liike olisi yhdistää pienten kuntien sivistystoimia resurssien lisäämiseksi ja paremman palvelun tarjoamiseksi koulutuksen lisäksi myös kulttuurin, nuorisotyön ja liikunnan osalta. Tätähän yritin turhaan saada aikaan Parikkalan ja Rautjärven välillä ja nyt kokemuksen pohjilta olen entistä enemmän ko. ajatuksen takana. Tähän voisi ehkä valtio tarjota jonkinlaista porkkanaa? Yhdistämisillä olisi koulutustasoa kohottavan vaikutuksen lisäksi pitkällä tähtäimellä työvoimapulaa ja kuntataloutta parantavaa vaikutusta.

Nyt kuitenkin kehittämistyöni kohteena on Espoon opetussuunnittelu ja käytössä oleva hybridimalli mahdollistaa sen, ettei tarvitse hankkia pääkaupunkiseudulta edes työasuntoa. Kaksi lähipäivää viikossa pystyy kyllä ajamaan edestakaisin kevään ajan joko Utista tai Turusta, miksei jopa mökiltä Mikkelistä. Isohko, Auto-Sunilta hommaamani saksalainen dieselauto uusilla suomalaisilla kitkoilla pitää toivon mukaan talven ajomatkat turvallisina. Pahin pimeys alkaa olla myös takana ja valoa kohti mennessä virkeys lisääntyy.


Kevään aikana sitten taas elämän käänteitä seuraten katsotaan, mitä seuraavana syksynä tapahtuu. Omalla tavallaan on aika vapauttava fiilis, kun töiden suhteen tulevaisuus on jälleen avoimia mahdollisuuksia täynnä toukokuusta eteenpäin.

torstai 3. marraskuuta 2022

Takaisin Karjalasta

Kolmen vuoden kiinnitykseni Etelä-Karjalan joukkueen Parikkalan ketjuun päättyi muutama viikko sitten omalla päätökselläni. Syitä löytyi henkilökohtaisen elämäntilanteen lisäksi myös ei välttämättä muuttuneesta työskentely-ympäristöstä, vaan ehkä sen muuttumattomuudesta.

 


Uusi opisto, jonka rehtoriksi tulin oli ensimmäinen yhteistyöyritelmä Rautjärven ja Parikkalan kuntien välillä. Ymmärsin, että odotukset olivat kovat ja pyrimmekin kehittämään opistotoimintaa palvelemaan koko alueen kehitystä ja etua. Opistomme toimi jopa esimerkkihankkeena valtakunnallisella tasolla mutta jotenkin sitä ei tahdottu ymmärtää saati tukea ainakaan poliittisella tasolla. Sisältö ja tulokset, joita kahden vuoden pandemiasta huolimatta saavutettiin tuntuivat olevan yhdentekeviä. Ainoa, mistä opistossa oltiin kiinnostuneita oli se, ettei vaan toisen kunnan puolella ole enemmän opetustarjontaa kuin toisen. Tällä naapurikateudella on toki pitkät perinteet.

Nykymaailmassa kahden kunnan, jotka ovat kaukana kaupunkikeskuksista pystymättä toimimaan ”lähiökuntina” ainoa selviytymismahdollisuus on yhteistyö. Alueelliset palvelut pitää pystyä tuottamaan itse, yhteisöveronmaksajista on turha haaveilla ja yksittäisetkin veronmaksajat vähenevät vuosi vuodelta. Teknisen toimen yhdistämisellä olisi saatu parempaa ja kustannustehokkaampaa palvelua asukkaille, kuten myös itse ajamallani sivistyspalveluiden yhdistämisellä. Kummankin kunnan puolella kituutetaan miniorganisaatiolla ja ihmetellään, kun työhyvinvointikäyrät kyntää ja poissaolokuormitus kasvaa kasvamistaan. Syy ei todellakaan ole (myös ylikuormittuneissa) johtajissa, vaan puutteellisissa resursseissa. Sen sijaan, että poliittinen ”valtaeliitti” katsoisi peiliin, väistetään vastuuta ja laitetaan mieluummin viranhaltijat vaihtoon. Yhteistyön pelätään heikentävän omaa vaikutusvaltaa asioihin.



Ketkäpä tästä sitten kärsivät? No, alueen asukkaat, joiden palvelut heikkenevät ja verot nousevat. Heille syötetään autonomisen ihanuuden disinformaatiota ja luodaan illuusioita nousukkaasta tulevaisuudesta. Suomi on täynnä näitä vastaavia kuntia ihan yhtä ihanan luonnon keskellä, idyllisessä ja turvallisessa maalaisympäristössä ja osa vielä lähempänä ruuhkasuomen kaupunkikeskusten palveluita. Jos työperäiseen muuttoon ei löydy porkkanaa, saldona on ainoastaan satunnaisia eläköityviä paluumuuttajia (tekohengitystä toki sekin). Toimivalla palvelurakenteella saataisiin aikaiseksi edes pitovoimaa mutta sen tuottamiseen tarvitaan niitä henkilöresursseja. Ja sitä kuntien välistä yhteistyötä.

Porkkanat jaettiin vuosituhannen alussa ja kun sote-hässäkästä selvitään, on enää keppiä jaossa itsenäisesti toimeentulemattomille kunnille, jotka eivät ole osanneet hyödyntää omaehtoisesti yhteistyömahdollisuuksia naapureiden kanssa.

Puoluepolitikointi on ihan naurettavinta kähinää, mitä kuntien sisällä voidaan tehdä. Valtataistelun tuoksinassa kunnan etu jää helposti jalkoihin. Samoin kun periaatteellisista syistä omaan kylään tai viiteryhmään päin vetämisellä.

Alkuun viitaten, olisin voinut toisenlaisessa henkilökohtaisessa tilanteessa taistella vielä hetken tuulimyllyjä vastaan mutta nyt oli aika lähteä takaisin länteen. Olen kiitollinen Parikkalalle, Rautjärvelle ja Etelä-Karjalalle tilaisuudesta tutustua kunnallisen hallinnon kiemuroihin sekä monista hyvistä hetkistä sekä työelämässä että vapaa-aikana. Toivon, että yllä oleva vuodatukseni herättäisi eteenpäin vievää tekemisen henkeä vastaavanlaisessa tilassa oleviin kuntiin, joiden ahdinkoon on oma osuutensa myös valtionhallinnon ajoittain kuntia kuormittavilla, irrationaalisilla päätöksillä.




perjantai 18. maaliskuuta 2022

Hyvältä näyttää!

Kaksi viikkoa kulunut silmäleikkauksesta ja saunomiskieltokin on viimein päättynyt. Raskaan liikunnan välttämisen kakku jatkuu vielä pari viikkoa. Onneksi raskas liikunta on suhteellinen käsite. Toisen kauppakassin kantaminen on toisen parin tunnin hiihto suolla. Tai ainakin näin uskottelen itselleni.

 


 

Pääasia on kuitenkin, että elämän laatu ihan perusjutuissa on kohonnut huomattavasti. Laseja ei tarvitse kaivaa enää esiin missään vaiheessa. Puhelimella voi selailla asioita, kaupoissa näkee taas kilohinnatkin ja kirjaa voi lukea hämärässäkin ilman ongelmaa. Tällaista se varmaan oli joskus vuosia sitten mutta sitä ei enää muistanut. Hieman negatiivisena kokemuksena voi mainita, että peiliin katsoessa naamaan oli tullut leikkauksen jälkeen runsaasti ryppyjä ja parransänki oli suurentunut. 

 


 

Leikkaus Turun Silmäexperteillä itsessään oli yllättävän kivuton operaatio. Vaikka silmiin tehtiin pelkällä puudutuksella reikiä ja linssejä poistettiin sekä lisättiin, se ei tuntunut ahdistavalta missään vaiheessa, vaikka olen aina ollut vähän arka noiden silmien kanssa. Myös diapamilla saattoi olla oma osuutensa asiaan. Valonarkuutta ja pientä kutinaa oli muutama päivä leikkauksen jälkeen mutta siinäkin suurimpana aiheuttajana oli liikkeelle lähtenyt suojapiilari, joka sitten poistettiin ajastaan silmänurkasta. Toki tippoja piti hölvätä säännöllisesti ja muutenkin varoa silmien koskettelua tai roskaamista. Suojalasit yöksi löytyi laskuvarjohyppääjältä omasta takaa, joten niihin ei tarvinnut investoida.

Leikkauksessa siis vasen silmä säädettiin kaukonäköön ja oikea lähinäköön perusteellisten tutkimusten perusteella. Saatavilla olisi ollut myös melko arvokkaat moniteholinssit mutta niillä ei olisi saavutettu samoja tarkkuuksia kuin näillä erillisillä. Riskinä on se, että aivot eivät adaptoidu eriparin linsseihin, mikä ilmenee ymmärtääkseni noin viidellä prosentilla leikatuista. Itselläni adaptoituminen on käynyt sujuvasti. Lähinäkö alkoi toimia heti mutta kaukonäkö tietyille etäisyyksille ei ole vielä täydellistä. Toki prosessi saattaa kestää useita kuukausia, joten uskon vahvasti, että myös tämä puoli tulee kuntoon.

 


 

Odotan mielenkiinnolla, että pääsen kokeilemaan hyppäämistä ja varjoliitämistä muutaman viikon kuluttua mutta tällä tuntemuksella myös stereonäkö on ihan kunnossa. Linssien uusiminen oli onnistunut päätös, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten!

 

keskiviikko 16. helmikuuta 2022

Silmät vaihtoon!

 

Kirjoittelin reilu vuosi sitten blogissani siitä, että tulevana vuonna (2021) pitää aloittaa tekemään elämässä asioita, joita on pitänyt tehdä ennen kuin aika loppuu. Täytyy sanoa, että aika paljon ja ehkä vähän odotettua enemmänkin sattui ja tapahtui. Eikä aikakaan ole vielä loppunut.

Yksi haaveena olleista jutuista oli laseista irti pääseminen. Se olisi toki jälkiviisaana pitänyt hoitaa jo aiemmin ihan tarkkuuskilpailemisen kannalta mutta kun ei enää meinaa enää nähdä mittareitakaan pilvisellä kelillä hypätessä tahi sitten syvemmälle sukeltaessa, ei ole paljon vaihtoehtoja. Lasien käyttö näissä jutuissa ei ole vaihtoehto, kun joutuu katselemaan kohdetta muutaman minuutin sisällä puolen metrin ja kilometrin väliltä. Metsästyshomma kartan lukuineen on vaivalloista ja suunnistamassa ei ole paljon tarvinnut käydä. Aku Ankkaakaan ei pysty laseitta lukemaan kuin mökin terassilla keskipäivän auringossa.


No, enhän tuota tietenkään ehtinyt saamaan aikaiseksi viime vuoden aikana mutta nyt on leikkausaika tilattu 3.3. ja sen myötä yksi lupaus itselleen toteutettuna. Alkutarkastuksien jälkeen toiveissa oli, että korjaus voitaisiin tehdä laserilla mutta syventävissä tutkimuksissa silmistä löytyi estäviä tekijöitä sen verran, että suositeltavampaa on tehdä linssileikkaus. Pääpiirteittäin kummastakin silmästä siis otetaan linssit pois ja vaihdetaan uudet tilalle. Toinen säädetään pitkälle matkalle, toinen lyhyelle etäisyydelle ja sitten annetaan aivojen hoitaa kalibrointi. Samalla hoidetaan vasta testeissä havaittu lievä hajataitto pois. Leikkauksen jälkeen pystyy heti aloittamaan silmien käytön mutta lopullinen kalibrointi pitäisi säätyä puolen vuoden sisään.

Leikkauksessa voitaisiin asettaa linsseiksi melko arvokkaat monitehot mutta lääkärin arvion mukaan tämä monovision-vaihtoehto olisi tapauksessani järkevämpi ratkaisu.

Yllättävän vähän tätä on toistaiseksi tehty siihen nähden, mikä odotettu elämänlaadun parannus siitä seuraa etenkin aktiiviselle outdoor-tyypeille. Olisiko syynä se, että operaatiot mielletään kivuliaiksi ja riskaabeleiksi, vai leikkauksen hinta? Leikkaushan ei oikeasti ole kivulias ja onnistumisprosentit ovat nykyään todella kovat. Jos jokin kuitenkin menisi oletettua huonommin, korjaukset pystytään suorittamaan helposti. Hintaa arvioidessa pitää muistaa, että myös lasien uusiminen tasaisin välein ei ole mitään halpaa hommaa. Tehtiin leikkaus miten tahansa, hinta jää joka tapauksessa kahdelta silmältä alle 5 000 euroa ja voi olla jopa lähempänä 3 000 euroa, vaikka puhutaan ihan huipputason tekijöistäkin. Samalla voi miettiä miten paljon saa vaikka hammasimplantteihin upotettua euroja?


Halusin tietysti parhaan mahdollisen lopputuloksen ja käytin säätämiseen varmaan ainakin puoli vuotta aikaa. Useista syistä, joista vähäisin ei ollut asiantuntevan palvelun ja parhaan mahdollisen tuloksen varmistaminen, leikkauksen suorittajaksi valikoitui Turun Silmäexpertit.

Valmistavissa tarkastuksissa palvelu on ollut erinomaista ja silmien tutkimukset on tehty perusteellisesti useaan kertaan varmistaen. Palvelu on ollut asiakaslähtöistä ja prosessit selkeät. Mahdollisia riskejä ei ole siloteltu, vaan ne on tuotu selkeästi esille.

Näistä riskeistä eniten itseä askarruttaa se, miten oma ”järjestelmä” sopeutuu eriparin silmiin. Kuulunko siihen viiteen prosenttiin, jolle tuo ei sovi? Toinen askarruttava tekijä on mahdollinen muutos stereonäköön, mikä kuitenkin on edellytys hyppyhommiin. Mahdollisuus hyötyyn ja elämän helpottumiseen on kuitenkin aika suuri. Jos tämän mahdollisuuden jättäisi kokeilematta, se harmittaisi joka tapauksessa lopun ikää. Kuten muutkin käyttämättömät kortit…

Lisää liikkaa!

Perusopetuksen oppilaista yli 30 %:lla fyysinen toimintakyky saattaa olla terveyttä ja hyvinvointia kuluttavalla tai haittaavalla tasolla. ...

...maalla, merellä ja ilmassa.